Anun sossupiilot/ Nakkisamosat

IMG_6224Kaikkihan me pieneläjät tiedämme ettei mitään ulkoa tullutta tukea voi piilottaa The Sosiaalilta, mutta tänään käydessäni Tampereen kaupungin Sarviksessa ruokavihjettä pukkasi verenpaineen huolestuttavan kohoamisen keskellä. Lohturuoan tarve tuntui ilmeiseltä.

Sarvishan on entinen muovitehdas, nykyinen massiivinen tulonsiirtojen keskittymä, jonne on palkattu katutasolle harvinaisen tympeää työvoimaa karkoittamaan myös niitä, joille näihin siirtoihin on täysi lakisäätöinen oikeus.

Jätettyäni puolet pyydetyistä liitteistä aralle taikinakasvoiselle tytön tylleröiselle, jolla ei ollut edes ohjetta siitä, pitääkö mukaan laittaa KELA:n viimeiset maksatukset (kun ne kuitenkin näkyvät pankkitilillä). olin infernaalisen pahalla tuulella. Tyttö kuitenkin näytti istuvan luukullaan koko päivän, kykenemättä auttamaan ketään. Miksi minua ei voisi palkata sinne, osaisin ihan varmasti auttaa kaikkia!

Vietettyäni vartin koneella printtaamassa tositteitani koin muiden kaltaisteni keski-ikäisten syrjään vedettyjen toppatakkisten ja crocs-jalkineihin pukeutuneiden niskaan puhaltamisen konkreettisesti. Itselläni oli jalassa kuluneet vaelluskengät ja päällä mummomainen villakangastakki – samaa kauraa, mutta eri vermeissä.

Se nöyryytys, ettei ihmisellä enää ole varaa printata muualla kuin sossun aulassa, on jo aikamoista. Se, että yksinkertaisen lomakkeen toimittamiseen saattaa hyvinkin mennä kokonainen päivä, on uutta. Itse uskon diginatiivin tulevaisuuteen, ja haluankin täyttää lomakkeitani netissä niin paljon kuin mahdollista. Kuitenkaan tt-tuen jättö ei ole ihan piece of cake tottuneellekaan dataajalle.

Itse olen yrittänyt tässä pitää huolta, että puhelimeni toimii ja meillä on kuoria ja postimerkkejä – tarvitsenhan niitä myös työnhakuun.

En vieläkään saanut puolta liitteistä lähetettyä, koska olennaiset laskut jäivät keittiön pöydälle. Siitä huolimatta tai juuri siksi suivaantunut mieleni keksi mahtavan lohturuoan tähän tilanteeseen, jonka kokonaishinta 2-3 hlölle on vain 3 e.

ANUN SOSSUPIILOT/NAKKISAMOSAT

500 g torttutaikinaa
vajaa paketti halvimpia Rainbow-rakkeja
vajaa paketti halvinta pekonia
n. 3 rkl Viola-juustoa (maku:yrtti)
2 rkl mietoa thai-chilikastiketta
(1 kananmuna, rikottuna)

Laita uuni kuumenemaan 200 c:een. Puolita voitaikinalevyt paperitetulle pellille. Halkaise nakit ja kääri ympärille pekonia. Kaada torttujen päälle chilikastiketta ja Viola-juustoa maltillisesti. Tee kolmionmuotoisia nyyttejä, rypytä kunnolla. Halutessasi voit voidella nyyttejä kananmunalla, joka saattaa taata paremman koossa pysymisen (huomaa saumat). Paista 200 c:ssä n. 15 min. Enjoy!

PS1: Jos kotonasi on perunoita tai juureksia, voit käyttää nakkien ja pekoninjämät huomiseen keittoon.

PS 2: Ruoan kanssa suositellaan jotain lisuketta, kuten täällä perunasalaattia. Juomapuolella mielellään muuta kuin hanavettä. Vahva Fun Light on jo juhlan paikka (mielellään mansikka tai sitruuna). Täällä on tänään todella laihaa valkoviinispritzeriä ja pojalle Rainbow-colaa.

PS 3: Iloinen kuva on varastettu blogista: oranssiomena.blogspot.com

Why can’t I have a normal life?

Kesä 2014 270Blogini ei ole vielä saanut siipiä, sillä olen yrittänyt opettaa vapaaehtoisena taidepajan vetäjänä (huom! työvoimaviranomaiset! maksan itse matkani kohteeseen enkä muutenkaan saa luontaisetuja, paitsi kahvia tai joskus tuputetun lounaan, jota en kuitenkaan aina syö, johtuen omantunnon kolkutuksesta) ja saattaa valmiiksi pidempiä proosatekstejäni yksinhuoltajuudesta, köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Niissä on ollut työstämistä. Kuitenkin pää on nyt auki. Tekstiä syntyy. Koen, että joku projekteista saattaisi kantaa hedelmää työllistymisen ja elämän jonkun asteen normalisaation suhteen. Vielä en tiedä, mikä niistä olisi leipäpuu.

Otsikon kysymykseni on retorinen pulma, sillä tosiasiassa en ole koskaan yli 20-vuotiaana halunnut elää normiyhteiskunnan mukaisesti kahdeksasta neljään, mutta samalla olen kokenut valintani aiheuttamat hankaluudet niin kantapään kautta, että jotain rotia tilanteelle olisi löydettävä ja pian. Tein pienten lasten äitinä yli kymmenen vuotta kovaa työtä kaikki hereilläoloaikani, jopa hiekkalaatikolla ja neuvolan käytävillä, usein myös unissani, mutta panostukseni tutkimukseen jäi näkymättömäksi, koska en osannut markkinoida sitä ulkomaailmalle. Minulle 18h tuntia päivässä olisi ollut normaali työpäivä yliopistossa, koska en ollut tarpeeksi älykäs, tuottelias tai strateginen tulevaisuuden suhteen. Jos annoin normipäivän, ei minulla ollut paljoa annettavaa. Loppuvaiheessa olin niin huono tutkija, että minulla kesti puoli päivää rauhoittua koneen ääreen ja toiset puoli päivää siitä irtaantumiseen. Toimistossa viruminen ei tuottanut mitään. Putosin.

250px-Baobob_treeNyt haluan tehdä raskasta ihmiskeskeistä työtä 38 h/vko, mielellään kahdeksasta neljään ja tiukassa valvonnassa – en koskaan ylitöitä. Menisin mihin tahansa suorittavaan työhön, johon ei tarvita kuin alin opistoasteen tutkinto ja minimaalinen työkokemus – johonkin mihin vielä opiskeleva tyttäreni (fil.yo) hakee, jos jaksaa ja luultavasti saa paikan helpommalla kuin minä. Minulla on koulutusta ja työkokemusta roppakaupalla, mutta minnekään en kelpaa, koska minua pelätään. Olen friikki. Ja mitä pidemmälle ongelmakentän tutkimiseen menen, sitä enemmän ongelma konkretisoituu: tässä maassa tarvitaan varasto ryysyläisköyhälistöä (johon nyt kuulun). jotta sosiaalisesti liikkuva (nykyään enimäkseen ammattikorkeakouluissa nuorehko täsmäkoulutettu) luokka voisi osoittaa paremmuuttaan meitä systeemistä pudonneita korkeakoulutettuja kohtaan. Yhteiskunnan mukaan en osaa tehdä mitään “käytännöllistä”.

Normaalisti työnhauissani käy niin, että suht vaativaan kunnalliseen tai kansalaisjärjestökentän asemaan (jonka vaatimukset ovat samaa tasoa kuin ministeriön asiantuntijan) valitaan vastavalmistunut sosionomi tai tradenomi AMK, mielellään alle kolmikymppinen. Valintoihin ei yleensä saa perustelua, ellei pyydä lakiteitse. Yhdessä harvinaisen inhottavassa haussa pyysin rekrytoijalta perusteita, miksi vastavalmistunut tradenomi oli sopivampi lähidemokratiaa edistävään työhön kuin minä, aiheeseen kaksi vuosikymmentä perehtynyt politologian tohtori, mutta sain vastaukseksi pelkkää huovutusvillaa. En jaksanut valittaa virallista tietä, sillä se olisi vain lisää tahrannut mainettani työnhakijana. Joka oman alan työnhaku vituttaa (muihin suhtaudun huumorilla).

Kaikki pitkäaikaistyöttömät eivät rapajuoppoja, narkkareita eikä potentiaalisia perhesurmaajia. Minulla ei ole kiinnostusta osoittaa TE-toimistolle siviilikuntoani  tai työkykyäni, vaikka olen jo ollut alustavien kuntouttavien toimenpiteiden kohteena.  Ne ovat menneet toistaiseksi saumattomasti, jos emme ota huomioon asiointia luukuilla. Menisin minne tahansa työkokeiluun (palkkatukeen olen kelvoton eikä noita rahojakaan oikeasti ole missään instituutiossa). mutta olen saanut jo mojovasti pakkia ko. työllistämistoimia organisoivalta instituutiolta.

Asiantuntijakastista alimpaan helvettiin putoaminen on suomalaisessa yhteiskunnassa nykyään helppoa, jos on akateeminen ja mielellään tohtorikoulutuksen saanut. Paarioituminen syvenee, jos ihminen on saanut vielä tohtoroitumisen jälkeen dosentin tittelin tai on ollut jopa professorina. Itse olen vielä kehityskelpoinen, koska urani tohtorina ei kehittynyt minnekään. Tosiasiassa sabotoin urani ahdistuksessani jo pelkkänä maisterina. Kaikki jutut, mitä tein sydämellä, eivät sopineet yliopiston pirtaan. Akateeminen työkokemukseni astuu muun työnhaun esteeksi. Suorittavia töitä olisin voinut tehdä jo kandidaattina tai maisterina, mutta nyt en kelpaa minnekään alemmaksi nappulaksi, koska olen Frau Doktor. Kukaan ei osaa lukea hakemuksista sitä, että osaan myös keittää kahvia, hoitaa lapsia, tehdä ruokaa sadoille tai vetää sosiodramaattista työpajaa monikulttuuriselle yleisölle. Osaan kaikkea muuta käytännöllistä paitsi siivoamista. Auttaisiko tähän uusavuttomassa yhteiskunnassamme hygieniapassi? Hankinko sen?

Kun elin vielä palkansaajana, kuukausittaiset käyttövarani yksinhuoltajana, kalliin vuokran maksajana ilman asumistukea, lasten erilisiin kaukana sijaitseviin hoitoihin viejänä, kalliiden matkalippujen ostajana kaupunkien välillä, eivät koskaan olleet koskaan paljon hulppeampia kuin nykyään, pitkäaikaistyöttömänä ja syrjään vedettynä. Erotus oli ehkä kaksi-kolmesataa euroa. Tilanteen kuitenkin pelasti se, että palkka maksettiin tilille kerralla ja palkkapäivänä pystyi maksamaan akuutit laskut, kuten vuokran. Tukiviidakossa, varsinkin toimeentulotuen hakijana tai työttömyyskorvausten kanssa säätäjänä, maksujen saaminen voi kestää viikkoja tai kuukausia eikä koskaan tiedä, maksetaanko niitä täysimääräisenä. Vaatii suuren maailman mielenhallintaa koordinoida rahan “säästäminen”, jos jollain perheestä on nälkä. Tukiviidakossa rahaa usein kuluu enemmän turhaan kuin silloin, jos olisi kuukauden talouskassa käsissä.

Monopoli-pelin pelaajana olisin voinut paremmin, jos olisin jättänyt väitöskirjani yksinhuoltajaksi jäätyäni ja alkanut päätoimiseksi köyhäksi, sossuäidiksi. Jos olisin jo köyhyysurani alussa alistunut suorittavaan työkokeiluun kilometrin säteellä kodista, olisin ehkä jo nyt asuntosäästäjä. Elämäni olisi ehkä mennyt enemmän yhteiskunnan käsikirjoituksen suuntaan. Mutta en halunnut elää sitä elämää. Nuorena idealistina halusin myös lapsilleni sellaista elämää, johon itsekin uskoin. En koskaan selviytynyt kaikista lasten huoltoon liittyneistä maksuista. Olen edelleen velkaa liian monille ihmisille ja instituutioillle. Pyytäisin anteeksi, jos voisin.

Olin jo työurani alussa tottunut absoluuttiseen köyhyyteen, mutta silloin toiminnalleni oli institutionaalinen siunaus – teinhän yhteiskunnallisesti merkittävää työtä – halusin edistää aasialaisen kehitysmaan sorrettujen naisten asemaa. Taisin unohtaa, että olin jo itsekin uudelleen starttaavan kehitysmaan kansalainen, vaikka uskoin vielä hyvinvointivaltion illuusioon. Palkansaaja-yksinhuoltajuuteni alkuaikoina toisessa kunnassa jopa sain minimaalista tukea joihinkin harkinnanvaraisiin menoihin (kuten silmälaseihin ja hammashuoltoon), mutta Tampereen kaupungilta en aikanani saanut minimaalistakaan kädenojennusta apua pyytäessäni. Väsyin hakemaan rahaa instituutiolta, jossa jokaiseen väsyneeseen aloitteeseen suhtauduttiin epäilevästi. (Kerron viimeisen vuoden yhteistyöstä erikseen, vihdoinkin meidät on huomattu akuutin kriisin kautta, mutta emme vieläkään ole oikeutettuja kunnon toimeentulotukeen.)

Kysymykseni “normaalista elämästä” liittyy päivittäisten aikapommien välttelyyn. Haluaisin elää edes viikon ilman jatkuvaa stressiä toimeentulosta, veloista ja resurssien väkivaltaisesta loppumisesta. Nyt akuuttia päänvaivaa aiheuttavat jo puhelin, sähkö ja vesi.  Herään usein keskellä yötä pelkoon sähkön katkaisusta tai pohtimaan, kuinka selviäisin kuukauden soittamatta kenellekään. Oma talouteni ei ole paljon paremmalla mallilla kuin niiden kehitysmaiden naisten, joiden asemasta olen huolissani. Ehkä Suomi onkin taas jo kehitysmaa. Ainakin oma kokemukseni maan meiningistä alimpien tuloluokkien tasolla osoittaisi sen.

Kun ihminen on varakas, hän pystyy ohittamaan monia arjen epämukavuuksia. Kun ihminen selviää vuokrasta, ruoasta ja peruslaskuista, hän saattaa vielä hengähtää jossain vaiheessa viikonloppua ja kokea olevansa elossa. Totaaliköyhän elämä ei ole hetkeäkään hänen käsissään. Joka päivä hän vain putoaa syvemmälle, niin syvälle kuin yhteiskunta antaa hänen pudota. Missä se paikka on, siitä haluaisin kirjoittaa romaanin, mutta en toistaiseksi osaa, koska tilanne on edelleen liian päällä.

 

Kärrygate revisited

vintage pramViimeiset päivät olen kuumentanut tunteitani sosiaalisessa mediassa keskustellen espoolaisen kansanedustaja Pia Kauman (kok.) lausunnosta maahanmuuttajaperheiden uusista design-vaunuista ja niiden herättämätsä mielipahasta kantaväestön köyhien keskuudessa. Kärrygate on paisunut uskomattomiin mittasuhteisiin muutamassa päivässä ja tuntuu jopa kuumemmalta kuin toissa viikon Laura Räty-gate suhteessa pientuloisten verokevennyksiin. Lastenvaunut ovat konkreettinen asia, johon politiikkaa vähän seuraavienkin kansalaisten on helppo reagoida, sillä kysymys niiden hankinnasta koskettaa sekä vanhempia että isovanhempia ja laajempaa perhepiiriä. Lastenvaunuasiaan reagointi ei vaadi suurempaa poliittista lukutaitoa, vaan siihen voi lähteä mukaan pelkällä tunteella unohtaen lait, kansalaisoikeudet ja puhtaan järjenkäytön. Tämän vuoksi tällainen pattitilanne on syntynyt. Kansanedustajalta puuttuu poliittista sivistystä suhteuttaa ajamansa asia isompiin asioihin. Hän suorastaan kerjäsi verta nenästään lausunnollaan, enkä näe mitään syytä, miksi tällaisesta tyhmyydestä pitäisi armahtaa vain, jos oma elämä on jäänyt pääasiallisesti elämättä.

Itse lähestyn lastenvaunukysymystä myötätunnon näkökulmasta, mikä lienee kielletty käsite Isänmaan Toivojen Kokoomuslandiassa (TM). Vastaavia möläytyksiä ei ole kuulunut kaikkina näinä vuosina edes pahimmilta persuilta, sillä yllättävää kyllä, persupoliitikkoja ei tunnu suuresti kiinnostaa arkinen elämä, vaan enemmän maahanmuuttajien ns. ääriainesten (potentiaalisten rikollisten ja terroristiepäiltyjen) lynkkaaminen. Pia Kauma uskoi möläytyksellään lunastavansa kansan syvien rivien sympatian, mutta kuinkas kävi? Koin ainakin itse myötähäpeää ja samalla suurta vahingoniloa seuratessani hänen ja Espoon sosiaalijohtajan keskustelua A-studiossa ja vastaavasti kokoomuslaisen Saido Mohamedin ja Vantaan sosiaalijohtajan keskustelua MTV:llä samasta aiheesta.

Myötätunto tarkoittaa itseään heikommassa asemassa olevan elämäntilanteen perehtymistä ja halua ymmärtää hänen pientä arkeaan sellaisena kuin se on. Jos kyseessä on vasta maahan tullut pakolaisperhe, heillä ei todennäköisesti ole muuta omaisuutta kuin kierrätyskeskuksen minimaaliset huonekalut, astiat ja muutama vaatekerta. Pakolaisperheelle lapsen saaminen voi olla ensimmäinen toivon merkki pitkän tien päällä olon, leirielämän ja kodittomuuden jälkeen. Suomalainen yhteiskunta suhtautuu lapsen saamiseen noin yleisellä tasolla ystävällisesti ja positiivisesti, olipa kyseessä keskiverto, työssäkäyvä, veroja maksava pari, teiniäiti tai pakolaispariskunta – lapsen saamista pidetään ihmiselämän perusoikeutena huolimatta koulutustasosta, työtilanteesta tai parisuhteen tulevaisuudesta. Meillä on olemassa tukipalveluita päihdeäideille, yksinhuoltajille, sateenkaariperheille ja koko yhteiskunnan kirjolle. Vaikeassa asemassa lasta odottavat äidit ja pariskunnat tarvitsevat enemmän tukea kuin ns. perusperhe, ja suurin osa tästä tuesta on henkistä, ei materiaalista.

Selviytyäkseen arjesta suurin osa perheistä tarvitsee sylilapsen kuljetukseen jonkinlaiset kärryt. Tietysti tämä on modernin länsimaisen yhteiskunnan aivopieru, siinä missä automarketit ja ABC-asemat. Monissa maahanmuuttajien lähtömaissa vaunuja ei käytetä lainkaan, koska niitä ei ole myynnissä tai niihin ei ole varaa. Lapsi kulkee kanga-liinassa vanhemman selässä tai mahapuolella, tai sitten häntä pidetään kotona ison laajennetun perheen hellässä huomassa. Me kuitenkin asumme Suomessa, jossa varsinkaan pakolaisilla ja muilla maahanmuuttajilla ei ole ollenkaan normaalia turvaverkostoa, ei edes sen verran kuin suvustaan vieraantuneilla kantasuomalaisilla. Lapsi on otettava mukaan kaikkialle, joten kunnon kulkupeliä tarvitaan. Vaunujen olemassaoloa puoltaa suuresti myös isojen kaupunkien maksukäytäntö, jonka mukaan vaunuja työntävä aikuinen pääsee bussiin ilmaiseksi. Vaunut maksavat lopulta itsensä, sillä vuoden-parin lykkimisellä voi säästää (riippuen asuinpaikasta) satoja euroja, jopa tonnin.

Tämä on taloudellinen realiteetti meidän köyhien puolella, ei Kokoomuslandian kahden bemarin perheissä Espoon kaukioissa – paikoissa, joissa bussilla kulkeminen koetaan itsensä alentamisena. Kulkiessani Itä-Tampereella maahanmuuttopainotteisissa lähiöissä ja niihin menevissä busseissa tapaan päivittäin lastenvaunuja lykkiviä maahanmuuttajaäitejä halpoine ja kalliine vaunuineen, enkä ole koskaan kuullut halaistua sanaa kantaväestön suusta vaunujen hinnasta, niiden potentiaalisesta maksajasta tai muusta huoltosuhteesta. Kaikenlaista muuta rasistista scheissea ja diibadaabaa kuulee joka päivä, mutta pikkulasten äidit tuntuvat olevan suurimmalle osalle jotenkin pyhä vyöhyke, jolle ei kajota.

Sivistysvaltion etiikkaan ei kuulu muiden rahankäytön kyttääminen, varsinkin jos kyseessä on sinulle täysin tuntematon henkilö. Kärryjä lykkäävä tummaihoinen vanhempi voi olla korkeasti palkattu ydinfyysikko, perintörikas aatelinen tai vaikka naimisissa suomalaisen hyväpalkkaisen veronmaksajan kanssa. Pia Kauma käytti haastattelussaan ikävää sanontaa “tietyt etniset ryhmät” (tai jotain sinne viittaavaa), jonka tulkitsisin viittaukseksi somaleihin. Ei kuitenkaan suostunut avaamaan kryptistä sanontaansa, eli kyseessä oli ovela rasismi. Itse tunnen satoja maahanmuuttajia ja suurin osa heistä on joko ostanut vaununsa itse tai vanhempien avustuksella. Ja kuten sosiaalitoimen selvityksestä tuli ilmi, hyväkuntoisia, käytettyjä design-vaunujakin voi nokkela kansalainen saada huokeaan hintaan.

Olen synnyttänyt kaksi lasta suhteellisessa köyhyydessä ja pannut molemmat ilolla upouusiin kärryihin. Uudet vaunut olivat minulle äitinä tärkeä virstanpylväs ja rahat löytyivät jostain muusta tinkien. Molemmille on hankittu tämän lisäksi useita rattaita, joista parhaimmat olivat juniorin upouudet Briot. Erityisesti vaunujen ja rattaiden suurkuluttajille eli autottomille kestävyys on kynnyskysymys. Halvimpien kiinalaisten kärryjen osto ei kannata, sillä ne eivät kestä pakkasta tai kymmenen kilon ruokakassia. Laatuun satsaaminen kannattaa erityisesti, jos perheeseen suunnitellaan useampaa kuin yhtä lasta.

Brio-rattaat olivat pääkaupunkiseudun haasteellisessa ympäristössä arjen ehdoton ässä, sillä niiden suureen koriin sai mahdutettua monen päivän ruokaostokset. Kun lähdin tutkijavaihtoon Kanadaan kolmivuotiaan ison pojan kanssa, kulmakunnan äidit kuolasivat ja kyttäsivät käytännöllisten skandinaavisten rattaitteni perään odottaen, että luopuisin niistä. Vasta loppuvaiheessa vierailuamme möin ne innnoikkaimmalle äitiostajalle. Taisin netota loppupeleissä melkein rattaiden alkuperäisen hinnan.

Politiikka on kaksipiippuinen ilmiö identiteettipolitiikan ja materiaalisen uudelleenjaon välillä. Kokoomusta äänestävät köyhät valitsevat identiteettipolitiikan halutessaan kuulua pärjääjien kastiin siitä huolimatta, että pankkitili osoittaa toisin. Moni jopa äänestää suvun perimän velvoitteen mukaan. Näiden epävakaiden äänestäjien määrä on ollut Kokoomuksen leirissä suuri. Talous- ja työllisyystilanteen kiristyessä epävakaat Kokoomuksen äänestäjätkin alkavat kokea omakohtaisen irvokkaasti, miltä tulevaisuus näyttää,  jos annamme espoolaisten narsististen triathlon-kuntoilijoiden ja botox-käsiteltyjen eliittirouvien päättää viimeisistä roposistamme. Jos aiemmat hankalat EU-poliittiset ja verotustekniset kysymykset eivät ole vielä soittaneet hälytyskelloja, viimeistään nyt pitäisi huolestua. Ensi viikon skandaalia odotellessa…

VIP-illassa

SappeeKilpailuihin kannattaa aina osallistua. Tänä vuonna olen jo toista kertaa SUN Radion järjestämässä tapahtumassa; keväällä oltiin ravien VIP-aitiossa ja eilen illalla onnetar kuljetti minut ja ystäväni turistibussilla Pälkäneelle katsomaan Sappeen hiihtokeskuksen kesäteatteriin musikaalia Yhden tähden hotelli. Reissu oli mieluinen, sillä en ole koskaan käynyt Pälkäneen ja Sahalahden suunnassa. Menomatkalla päivänäöllä näkyi sydäntä muljauttavaa maalaismaisemaa ja pieteetillä pidettyjä 1920-luvun mummonmökkejä kukkatarhoineen. Ukkosen ja päivänpaisteen tuulella käyvässä maisemassa jokainen tönö näytti paratiisilta. Lähtisin, muuttaisin ja jäisin, jos lähikauppa, muutama etninen ravintola ja kahvila olisivat kivenheiton päässä.

Musikaalin oli käsikirjoittanut ja ohjannut Kummelistakin tuttu Tampereen teatterin entinen johtaja Heikki Vihinen. Tyylilaji oli vaativa: kyseessä oli perinteinen kesäteatterin puskakomedia, jossa ei vältetty noloimpia kliseitä kuten miestä naisen vaatteissa ja känniörvellyksiä potenssissa tuhanteen. Maalaisromantiikka ja kaupunkilaiskyynisyys ottivat toisistaan mittaa. Teemana oli avioliitto ja kahden pariskunnan kohtaaminen konkurssikypsässä korpihotellissa. Nuoripari oli viettämässä hääyötään ja vanha pari etsimässä jatkoaikaa kulahtaneelle suhteelleen. Puolalainen tanssiorkesteri Varsovan Liitto tahditti farssia poimimalla laulujen nimet pariskuntien dialogista. Musiikki oli sekoitus vanhaa Suomi-iskelmää, amerikkalaista rock’n rollia ja uudempaa Suomipoppia. Vahvimpana laulusuorituksena mieleeni jäi Anette Ekholmin tulkinta Maija Vilkkumaan biisistä Ingalssin Laura.

KääriäinenMusikaali meni paikoitellen Jorma Kääriäisen sooloshow’ksi, sillä selvästi osa yleisöstä oli tullut ensisijaisesti katsomaan Agentseista tuttua artistia. Kääriäinen on tehnyt loistavan comebackin raitistumisen jälkeen ja innoitti jopa parikymppisiä tyttöjä heilumaan yleisössä kirkuen. Tämä saattoi olla camp-huumoria, mutta ainakaan tunnepitoisia yleisön reaktioita illasta ei puuttunut. Ilta jatkui vielä musikaalibändin ja Kääriäisen tahdeissa Huippu-ravintolassa. Hiihtokeskuksen romanttinen rinnemaisema auringonlaskuineen toimi sinänsä kulissina, johon verrattuna kesäteatterin oikeat kulissit tuntuivat kalpeilta.

sappeen-lomakeskusKäyn yleensä kesäteattereissa vain muiden kutsumana, mutta tämä elämys oli kesäteatterikokemuksistani parhaimmasta päästä. Musikaali oli rehellisen kansanomainen, mutta dialogin tasolla päästiin välillä absurdeihinkin sfääreihin ulos arkirealismista. Heteronormatiivisten parisuhteiden kliseistä en taas kostunut, eli mies-nais-sanailu ei kantanut minnekään. Saatan tulevina vuosina eksyä Sappeen kesäteatteriin tämän kokemuksen rohkaisemana aivan omatoimisesti.

Nyt pääsen elvistelemään, kuten -blogissa kuuluu tehdä: kääriydyin fleece-ponchooni ja tuijotin auringonlaskua sinivihreänä siintävässä suomalaiskansallisessa horisontissa. Vain kaakaomuki ja kuvat puuttuvat, sillä kamera jäi kotiin.

Chocolate and cheese

014Pimeneviin syysiltoihin kuuluvat suklaa, juusto, mahdollinen viini (ei pakollinen), hyvä dekkari ja viltti. Melkein kaikki nämä elementit sulostuttavat pitkän päivän iltaani tänään – viltin alla en tosin hyperaktiivisena jokapaikansählääjänä pysy muuten kuin korkeassa kuumeessa, mutta sen läsnäolo silti rauhoittaa. Illan kirja on Seppo Jokisen Mustat sydämet e-versiona, jota luen läppäriltä silmät sikkuralla. Kirjoista kirjoitan pääblogissani, Anun ihmeelliset matkat. Tämä blogi koostuu äkillisistä reaktioista ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen – sen reilun viikon olemassaolo on ollut menestyksekkäämpää kuin reilun kahden vuoden kirja- ja matkabloggaaminen. Kiitos kaikille lukijoilleni!

Kanssablogistit, älkää please hifistelkö kullan kanssa vilttiin käpertymisestä kotisohvalla Gantin tuoksukynttilöiden valossa. Kuka sillä tavalla elää oikeasti? Minulle riittävät tunnelman luojiksi keittiön kova tuoli, läppäri ja tuohus.

Selkäni ei kestä sohvalla makaamista, ei edes romanttisessa mielessä. Meillä on jälkikasvun toiveesta koko olohuoneen täyttävä kulmasohvalaiva, mutta minut siltä tapaa makaamasta ehkä vain kerran kuussa. Usein katselenkin televisiota sohvan juuresta lattialta siihen nojaten. Kovilla tuoleilla ja lattialla istuminen on samanlaista kehonkaavan tuunaamista kuin mitä kynällä kirjoittaminen ja piirtäminen tekevät aivoille. Lattialla makaaminen on kaikkien leppoistamisharjoitusten parhautta – siihen venyn ehkä kerran vuodessa, mutta jos ottaisin sen uudeksi harrastukseksi, veri kiertäisi päässäni esteettömämmin ja uudet, luovat ideat vain nousisivat kuin sienet sateella.

Tallinna kirkkoTänään lukunurkkaustani ei elävöitä liekki. Tuohukset ovat loppu ja minulla on ikävä virolaista hovihankkijaani, Tallinnan sataman läheistä Pyhän Simeonin ja naisprofeetta Hannan kirkkoa, jonka myymälä on ihan ässä. (Ironiaa: jotkut käyvät kirkoissa rukoilemassa, toiset ostoksilla.) Tämä kirkko on kiinnostava etnisesti ja kirkkohistoriallisesti: arkkitehtuuriltaan se muistuttaa enemmän Suomen peräkylien kreikkalaiskatolisia kirkkoja kuin Virossa valtaapitäviä venäläistyylisiä. Suurimpana yllätyksenä tulevat kirkkosalin puiset penkit – aitoon kreikkalaiseen tyyliin. Olen kirkonpalvelijoiden kanssa jutellutkin ja he kertovat kuuluvansa Konstantinopolin patriarkaattiin kuten suomalaiset kirkot. Ja Kreikassa  ortodoksikirkossa istutaan perseellään suurimman osan palveluksesta samalla tavalla kuin muuallakin Euroopassa. Tallinnan kirkko tuntuu kreikkalaisemmalta kuin suomalaiset. Se on ollut minulle suuri mysteerio joka vierailulla, ja kunnon feministinä aion seuraavaksi selvittää Hannan tarinan.

Viron tuohukset ovat suomalaisia kookkaampia ja palavat siksi pidempään. Tuohusostoksiin voisi olla varaa persaukisellakin, ja jopa risteilyyn, kun on Tallinkin bonuspisteitä käyttämättä. Joku arkipäivä lokakuussa olisi paras ajankohta – jos varaisi Onnibusin vuorotkin hyvissä ajoin, koko reissun (miinus tuliaiset) voisi saada kympillä tai parilla. Lapsenkin kehtaa ilmoittaa poissaolevaksi yhdeksi arkipäiväksi – se on vielä kohtuullista ottaen huomioon hänen luokkatoveriensa pitkät etelänlomat. Jotain yllättävää, yhteistä ja halpaa etsin tälle kaivatulle syyslomalle.

011Illan tähteni on suklaa. Se on lentänyt tänne suoraan Ghanasta kaverin kaverin matkalaukussa. Se on odottanut korkkaamista jo viikon, sillä ennen syöntiä minun piti ostaa kameraan uudet patterit etiketin kuvaamista varten (blogistien älyttömiä turhamaisuuksia). Pakkaus on hieman kulahtanut ja epäilyttävä; Ghanassa suklaalevyt eivät ole mitään leivän kokoisia lauttoja, vaan 50 g minilevyjä. Suklaa on kuivahkoa ja vahvaa, 40 prosenttista tummaa tavaraa – käyttäisin tätä ehkä mieluummin leivontaan kuin naposteluun. Söin levystä vain sen kymmenisen grammaa- loppu lähtee kakkuun tai muffinsseihin. Makunsa kaikilla – toivon tämän paikallisen version olevan eettisempää kuin Ghanan suklaat yleensä.

Juuston korkkaan vasta huomenna – Putinin Violasta tulee varmasti upea kasviskeitto. Kävisikö  jopa borssin kaveriksi smetanan sijasta? Mene ja tiedä. Violaa en ole tainnut koskaan edes maistaa; 40-luvulla syntyneen äitivainaani bravuuriaines ruoanlaitossa oli aina Koskenlaskija. Paras kauden keitto olisi kantarellikeitto: tätä korpien kultaa on vaikea löytää Tampereelta kohtuuhintaan. Joskus Stockan herkusta voi löytää halpoja virolaisia kantarellejä. Kantarellipaikoista on turha haaveilla urbaanilla moottoritievyöhykkeellä.

012Putinin tuotteiden hamstraamisesta on tullut minulle arkinen jännitysnäytelmä. Altailla kun tapaa sympaattisia mummoja, jotka osaavat valistaa arkaaisten tuotteiden taloudellisesta käytöstä. Tästä eleganssista minulta puuttuu vaan mummokärryt, joiden hankkimista olen jo harkinnut johtuen selkäni kroonisesta kiukuttelusta. Viidentoista vuoden autoton yksinhuoltajuus jättää pysyvät jälkensä ihmiskehoon. Jos voisin käyttää maitotiivistettä, tekisin sen. Uskon kuitenkin täysillä tuoreeseen ruokaan ja puhtaisiin raaka-aineisiin. Persaukisenakin elitismin nolo sarvi nostaa päätään. Elitismiä tosin jopa olisi kerrostalon tontillamme kasvavien puolukoiden kerääminen hyötykäyttöön. Niistä saisi ainakin yhden puuron, eikä kukaan muu asukkaistamme ole edes niitä huomannut. Niiden noukkimiseen menisi korkeintaan puoli tuntia – mitä on puoli tuntia velton nettiaddiktin elämässä?

Putinin voivuoria oli vielä tarjolla Citymarketissa – juustojen liikkuvuus on selvästi vilkkaampaa kuin suolattoman voin. Seuraavaksi pakotetuotteiden myyntiin ryhtyy Valintatalo ja Siwa – pitäisikö niihinkin revetä – ehkä ei kuitenkaan. Tällä hetkellä juusto kaikissa sen muodoissa, kiinteissä ja juoksevissa, on minulle mieluisampi lohturuoka kuin suklaa – aikuistumisen merkki?

Piian palkkaamisen realiteeteista

maijHyvä tohtori Keinänen,

Nimeni on A.Poppanen, olen 41-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori ja kulttuurityöläinen Tampereelta. Kiinnostuin te-toimiston sivuille jättämästänne hienosta, inspiroivasta työpaikkailmoituksesta, mutta valitettavasti se poistui ennen kuin ehdin reagoida aiheeseen.

Olen kiltti, kunnollinen, tunnollinen ja vastuullinen lastenhoitaja, lisäksi osaan kokata suuremman osan maailman ruoista intuitiolla, mutta olen vitun huono jälkien siivooja. Jätän roiskeita kaikkialle, seiniin, lattialle, kattoon, eikä kukaan voi minua pois tavastani opettaa. Voin pakon vaatiessa pestä vaatteenne ja ripustaa ne, mutta inhoan silittämistä – erityisen taitava olen isäntäväen Lacoste-krokotiilien käristämisessä täydellä teholla. Olen allerginen porvarillisten kotien nuolluille teräs- ja lasipinnoille, mutta rakastan niiden palauttamista takaisin elämään.

Olen inspiroiva kasvattaja. En omaa ajokorttia, hygieniapassia tai pitkää kokemusta catering-alalta, mutta voin hyvin kuskata lapsia pyörällä harrastuksiin – erityisen hyvä olen kannustamaan lapset pois paskoista ratsastus- ja golfharrastuksista, koska ne aiheuttavat närästystä ja näppyjä. Olen kasvattanut 2 lasta melkein aikuisiksi, ensimmäinen opiskelee taiteita yliopistossa ja toinen on Eminem- scholar. Tällä hetkellä hoidan vakavasti masentuneita nuoria aikuisia päiväkeskuksessa. Puhuimme juuri uusavuttomien nuorien vanhempien hankalasta elämäntilanteesta elämän myrskyissä. Meistä, minusta ja työkavereistani, tuntuu, että perheenne on erityistuen tarpeessa.

Tulen työtehtävään teini-ikäisen poikani kanssa ja toivon saavamme elämiseen tarvittavat tilat.

Terveisin, tohtori A. Poppanen

(Vastaus te-palvelujen sivuilla olleeseen työpaikkailmoitukseen, jossa lastenhoitajalle luvattiin 6,72 euron tuntipalkka miinus asunto-ja ateriakulut, jos piika asuu perheen luona. Lastenhoitajalta vaadittiin kokemusta hotelli- ja ravintola-alalta. Paluu piikayhteiskuntaan on karu, eikä se katoa pelkkää vitsiä vääntämällä. Kymmenen vuoden päästä paperittomat ei-EU-kansalaiset tappelevat näistä paikoista verissä päin, ellei asialle tehdä jotain.)

Berliini

SAM_2287Kaikki minut tuntevat tietävät, että lempikaupunkini on Lissabon. Portugalilaista tunnelmaa tai valoa en ole osannut suomalaiseen arkeeni luoda, mutta onneksi meillä on Tampereella Tammelan kaupunginosa ja “Berliini”. Oikeaa Berliiniä tunnen huonosti, takana on vain yksi pitkä viikonloppureissu kymmenisen vuotta sitten, mutta ensi visiitti teki vaikutuksen.

Aamulehti tituleerasi alkukesästä Berliiniksi Tammelan etuosassa (Vellamonkatu 1) sijaitsevan Yellow Housen ympäristöä. Juttu nauratti hyvällä tavalla – tietystihän me täällä Pohjolan perukoilla haluamme kokea olevamme jossain Euroopan metropolissa! Ja kyllä, Tammelassa on monia kohtia, jotka muistuttavat rakennuskulttuuriltaan eritoten Itä-Berliiniä, varsinkin torin ympäristö.

SAM_2288Yellow House on ollut toiminnassa keväästä saakka. Se ei ole vallattu talo, vaikka se vähän siltä näyttää. (Moni varmaan sekoittaa sen vieressä sijaitseviin VR:n makasiineihin, joissa on ollut ainakin yksi valtaus alkuvuodesta.) Se on yhteisöllisen oloinen kulttuurikeskus, joka tarjoaa yleensä ilmaisia musakeikkoja ja taidenäyttelyjä. En ole vielä ehtinyt sen happeningeihin, mutta kerran uskaltauduin jo sisälle. Kuljen sen ohi yleensä aamupäivisin ja keskipäivällä, jolloin se ei ole aina auki, mutta paikan henki tarttuu iloisena tee se itse-meininkinä jo kadulta. Olen tutustunut kuistilla pidettävään “ilmaiseen kauppaan” eli kierrätyspisteeseen. Pari paitaa lähti mukaan vapaaehtoisella maksulla alkukuusta.

SAM_2289Yellow House ja Tahmelassa sijaitseva Hirvitalo osoittavat molemmat, että taide kuuluu kaikille, myös persaukisille,  ja paras taide on ihmisiä osallistavaa. Hirvitalolla voi mm. oppia korjaamaan pyöränsä ja osallistua yhteisölliseen kaupunkiviljelyyn. Se on köyhän naisen huvila, tervetullut henkireikä kaikenlaiseen hifistelykulttuuriin kyllästyneille.

Hirvitalolla viihtyisin enemmän, jos se olisi lähempänä tai normaalien reittieni varrella. Selityksen makua…jään menemättä, koska olen mukavuudenhaluinen ja laiska. Juuri tänään siellä on menossa Performanssifiesta – festivaali, jossa viihdyn yli kaiken, mutta valitettavasti tänään olen lähiön vankina lapsen vietyä bussikortin omiin menoihinsa. Jo yhden bussikortin lataaminen on minulle lähes ylimaallinen uhraus. Käytämme sitä vuoroissa – harmi vaan, tilanne rajoittaa yhteisiä retkiämme huomattavasti.

Yellow Housen toimintaan voi tutustua Facebookissa. Hirvitalolla ovat omat webbisivunsa, joihin voi tutustua tässä: http://www.hirvikatu10.net/wordpress.1/

Onneksi saan syksyn aikana tutustua Keltaisen talon meininkiin, kun siellä päin pyörin muutenkin. Talo sinänsä on niin IHANA, että sitä voisi kuvata koko päivän väsymättä miljoonista eri kuvakulmista.