Why can’t I have a normal life?

Kesä 2014 270Blogini ei ole vielä saanut siipiä, sillä olen yrittänyt opettaa vapaaehtoisena taidepajan vetäjänä (huom! työvoimaviranomaiset! maksan itse matkani kohteeseen enkä muutenkaan saa luontaisetuja, paitsi kahvia tai joskus tuputetun lounaan, jota en kuitenkaan aina syö, johtuen omantunnon kolkutuksesta) ja saattaa valmiiksi pidempiä proosatekstejäni yksinhuoltajuudesta, köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Niissä on ollut työstämistä. Kuitenkin pää on nyt auki. Tekstiä syntyy. Koen, että joku projekteista saattaisi kantaa hedelmää työllistymisen ja elämän jonkun asteen normalisaation suhteen. Vielä en tiedä, mikä niistä olisi leipäpuu.

Otsikon kysymykseni on retorinen pulma, sillä tosiasiassa en ole koskaan yli 20-vuotiaana halunnut elää normiyhteiskunnan mukaisesti kahdeksasta neljään, mutta samalla olen kokenut valintani aiheuttamat hankaluudet niin kantapään kautta, että jotain rotia tilanteelle olisi löydettävä ja pian. Tein pienten lasten äitinä yli kymmenen vuotta kovaa työtä kaikki hereilläoloaikani, jopa hiekkalaatikolla ja neuvolan käytävillä, usein myös unissani, mutta panostukseni tutkimukseen jäi näkymättömäksi, koska en osannut markkinoida sitä ulkomaailmalle. Minulle 18h tuntia päivässä olisi ollut normaali työpäivä yliopistossa, koska en ollut tarpeeksi älykäs, tuottelias tai strateginen tulevaisuuden suhteen. Jos annoin normipäivän, ei minulla ollut paljoa annettavaa. Loppuvaiheessa olin niin huono tutkija, että minulla kesti puoli päivää rauhoittua koneen ääreen ja toiset puoli päivää siitä irtaantumiseen. Toimistossa viruminen ei tuottanut mitään. Putosin.

250px-Baobob_treeNyt haluan tehdä raskasta ihmiskeskeistä työtä 38 h/vko, mielellään kahdeksasta neljään ja tiukassa valvonnassa – en koskaan ylitöitä. Menisin mihin tahansa suorittavaan työhön, johon ei tarvita kuin alin opistoasteen tutkinto ja minimaalinen työkokemus – johonkin mihin vielä opiskeleva tyttäreni (fil.yo) hakee, jos jaksaa ja luultavasti saa paikan helpommalla kuin minä. Minulla on koulutusta ja työkokemusta roppakaupalla, mutta minnekään en kelpaa, koska minua pelätään. Olen friikki. Ja mitä pidemmälle ongelmakentän tutkimiseen menen, sitä enemmän ongelma konkretisoituu: tässä maassa tarvitaan varasto ryysyläisköyhälistöä (johon nyt kuulun). jotta sosiaalisesti liikkuva (nykyään enimäkseen ammattikorkeakouluissa nuorehko täsmäkoulutettu) luokka voisi osoittaa paremmuuttaan meitä systeemistä pudonneita korkeakoulutettuja kohtaan. Yhteiskunnan mukaan en osaa tehdä mitään “käytännöllistä”.

Normaalisti työnhauissani käy niin, että suht vaativaan kunnalliseen tai kansalaisjärjestökentän asemaan (jonka vaatimukset ovat samaa tasoa kuin ministeriön asiantuntijan) valitaan vastavalmistunut sosionomi tai tradenomi AMK, mielellään alle kolmikymppinen. Valintoihin ei yleensä saa perustelua, ellei pyydä lakiteitse. Yhdessä harvinaisen inhottavassa haussa pyysin rekrytoijalta perusteita, miksi vastavalmistunut tradenomi oli sopivampi lähidemokratiaa edistävään työhön kuin minä, aiheeseen kaksi vuosikymmentä perehtynyt politologian tohtori, mutta sain vastaukseksi pelkkää huovutusvillaa. En jaksanut valittaa virallista tietä, sillä se olisi vain lisää tahrannut mainettani työnhakijana. Joka oman alan työnhaku vituttaa (muihin suhtaudun huumorilla).

Kaikki pitkäaikaistyöttömät eivät rapajuoppoja, narkkareita eikä potentiaalisia perhesurmaajia. Minulla ei ole kiinnostusta osoittaa TE-toimistolle siviilikuntoani  tai työkykyäni, vaikka olen jo ollut alustavien kuntouttavien toimenpiteiden kohteena.  Ne ovat menneet toistaiseksi saumattomasti, jos emme ota huomioon asiointia luukuilla. Menisin minne tahansa työkokeiluun (palkkatukeen olen kelvoton eikä noita rahojakaan oikeasti ole missään instituutiossa). mutta olen saanut jo mojovasti pakkia ko. työllistämistoimia organisoivalta instituutiolta.

Asiantuntijakastista alimpaan helvettiin putoaminen on suomalaisessa yhteiskunnassa nykyään helppoa, jos on akateeminen ja mielellään tohtorikoulutuksen saanut. Paarioituminen syvenee, jos ihminen on saanut vielä tohtoroitumisen jälkeen dosentin tittelin tai on ollut jopa professorina. Itse olen vielä kehityskelpoinen, koska urani tohtorina ei kehittynyt minnekään. Tosiasiassa sabotoin urani ahdistuksessani jo pelkkänä maisterina. Kaikki jutut, mitä tein sydämellä, eivät sopineet yliopiston pirtaan. Akateeminen työkokemukseni astuu muun työnhaun esteeksi. Suorittavia töitä olisin voinut tehdä jo kandidaattina tai maisterina, mutta nyt en kelpaa minnekään alemmaksi nappulaksi, koska olen Frau Doktor. Kukaan ei osaa lukea hakemuksista sitä, että osaan myös keittää kahvia, hoitaa lapsia, tehdä ruokaa sadoille tai vetää sosiodramaattista työpajaa monikulttuuriselle yleisölle. Osaan kaikkea muuta käytännöllistä paitsi siivoamista. Auttaisiko tähän uusavuttomassa yhteiskunnassamme hygieniapassi? Hankinko sen?

Kun elin vielä palkansaajana, kuukausittaiset käyttövarani yksinhuoltajana, kalliin vuokran maksajana ilman asumistukea, lasten erilisiin kaukana sijaitseviin hoitoihin viejänä, kalliiden matkalippujen ostajana kaupunkien välillä, eivät koskaan olleet koskaan paljon hulppeampia kuin nykyään, pitkäaikaistyöttömänä ja syrjään vedettynä. Erotus oli ehkä kaksi-kolmesataa euroa. Tilanteen kuitenkin pelasti se, että palkka maksettiin tilille kerralla ja palkkapäivänä pystyi maksamaan akuutit laskut, kuten vuokran. Tukiviidakossa, varsinkin toimeentulotuen hakijana tai työttömyyskorvausten kanssa säätäjänä, maksujen saaminen voi kestää viikkoja tai kuukausia eikä koskaan tiedä, maksetaanko niitä täysimääräisenä. Vaatii suuren maailman mielenhallintaa koordinoida rahan “säästäminen”, jos jollain perheestä on nälkä. Tukiviidakossa rahaa usein kuluu enemmän turhaan kuin silloin, jos olisi kuukauden talouskassa käsissä.

Monopoli-pelin pelaajana olisin voinut paremmin, jos olisin jättänyt väitöskirjani yksinhuoltajaksi jäätyäni ja alkanut päätoimiseksi köyhäksi, sossuäidiksi. Jos olisin jo köyhyysurani alussa alistunut suorittavaan työkokeiluun kilometrin säteellä kodista, olisin ehkä jo nyt asuntosäästäjä. Elämäni olisi ehkä mennyt enemmän yhteiskunnan käsikirjoituksen suuntaan. Mutta en halunnut elää sitä elämää. Nuorena idealistina halusin myös lapsilleni sellaista elämää, johon itsekin uskoin. En koskaan selviytynyt kaikista lasten huoltoon liittyneistä maksuista. Olen edelleen velkaa liian monille ihmisille ja instituutioillle. Pyytäisin anteeksi, jos voisin.

Olin jo työurani alussa tottunut absoluuttiseen köyhyyteen, mutta silloin toiminnalleni oli institutionaalinen siunaus – teinhän yhteiskunnallisesti merkittävää työtä – halusin edistää aasialaisen kehitysmaan sorrettujen naisten asemaa. Taisin unohtaa, että olin jo itsekin uudelleen starttaavan kehitysmaan kansalainen, vaikka uskoin vielä hyvinvointivaltion illuusioon. Palkansaaja-yksinhuoltajuuteni alkuaikoina toisessa kunnassa jopa sain minimaalista tukea joihinkin harkinnanvaraisiin menoihin (kuten silmälaseihin ja hammashuoltoon), mutta Tampereen kaupungilta en aikanani saanut minimaalistakaan kädenojennusta apua pyytäessäni. Väsyin hakemaan rahaa instituutiolta, jossa jokaiseen väsyneeseen aloitteeseen suhtauduttiin epäilevästi. (Kerron viimeisen vuoden yhteistyöstä erikseen, vihdoinkin meidät on huomattu akuutin kriisin kautta, mutta emme vieläkään ole oikeutettuja kunnon toimeentulotukeen.)

Kysymykseni “normaalista elämästä” liittyy päivittäisten aikapommien välttelyyn. Haluaisin elää edes viikon ilman jatkuvaa stressiä toimeentulosta, veloista ja resurssien väkivaltaisesta loppumisesta. Nyt akuuttia päänvaivaa aiheuttavat jo puhelin, sähkö ja vesi.  Herään usein keskellä yötä pelkoon sähkön katkaisusta tai pohtimaan, kuinka selviäisin kuukauden soittamatta kenellekään. Oma talouteni ei ole paljon paremmalla mallilla kuin niiden kehitysmaiden naisten, joiden asemasta olen huolissani. Ehkä Suomi onkin taas jo kehitysmaa. Ainakin oma kokemukseni maan meiningistä alimpien tuloluokkien tasolla osoittaisi sen.

Kun ihminen on varakas, hän pystyy ohittamaan monia arjen epämukavuuksia. Kun ihminen selviää vuokrasta, ruoasta ja peruslaskuista, hän saattaa vielä hengähtää jossain vaiheessa viikonloppua ja kokea olevansa elossa. Totaaliköyhän elämä ei ole hetkeäkään hänen käsissään. Joka päivä hän vain putoaa syvemmälle, niin syvälle kuin yhteiskunta antaa hänen pudota. Missä se paikka on, siitä haluaisin kirjoittaa romaanin, mutta en toistaiseksi osaa, koska tilanne on edelleen liian päällä.

 

Advertisements

2 thoughts on “Why can’t I have a normal life?

  1. Mitä siis ovat ne puheet, joiden mukaan yksin elävälle ihmiselle pitäisi jäädä vuokran jälkeen 480 euroa kuussa muihin menoihin? Ja koska asut lapsesi kanssa, summan pitäisi tietääkseni olla reippaasti suurempi.

    Like

    • Minulle jää vuokran jälkeen (työmarkkina-ja asumistuen avuin) 150 e elämiseen. Lapsi saa n. 300 e lapsilisää ja elatustukea=450 e. Tosiasiassa meillä menee ruokaan vähintään 300 e, lataamme bussikorttia ja lapsenikin saa joskus käydä jossain. Raha menee näihin asioihin ja velkataakkani sen kun kasvaa. Saimme viimeksi toimeentulotukea 90 e. Nyt on uusi hakemus sisällä, mutten odota parempaa tulosta. En ymmärrä näitä normeja, vaikka koulutusta on. Olen asioinut sossussa vain kolmeen otteeseen elämässäni (aiemmin työssäkäyvänä) ja aina lopputulos on ollut täysin odottamaton. Ennen kuitenkin sai tavata etuuskäsittelijän ja keskustella tilanteesta, jolloin jotain mahdollisuutta kuulemiseen oli.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s